Mikä onkaan kovin aliarvostettua? Mikä opettaa kaikista aidoimmin? M.O.K.A

Ollaan mokantteja!

Anna 19.10.2017

Ala-asteen eräästä maantiedon kokeesta tuli melkein täydet pisteet. En enää muista yhtäkään oikeaa vastaustani, mutta tarkistettu koepaperi kädessä oppikirjaa selaillessani opin puuttuneen vastauksen: Lontoon läpi virtaavan Thames-joen nimen. Tuota en ollut ajatellutkaan mokana, mutta ulkopuolelta tullut täydellisyyden vaatimus ja ääneen ilmaistu harmittelu saivat minut kiinnittämään huomion siihen, että olin tehnyt virheen.

Toisesta kokeesta saadun arvosanan 10- keskiöksi nostettiin se pieni miinus täydellisen kympin perässä, ja oma tyytyväisyyteni luokan ainoaan kymppiin haihtui ja vaihtui häpeäksi epätäydellisestä kymppiarvosanasta. Pikkuhiljaa opin keskittymään virheisiin, sijoitin voimiani niiden välttelyyn ja unohdin nauttia siitä, mitä olin saavuttanut. Vasta aikuisiällä opin takaisin terveeseen tapaan nauttia hyvästä enkä tihrustaa jotain pikkumokaa.

Yläasteaikana eräällä kotitalouden tunnilla ylitehokkaan omatoimisena rikoin raa’an kananmunan lasiin valmiiksi itselleni vieraahkon munavoin valmistusta varten. Omasta mielestä ruuanlaitto meni tosi hyvin, kunnes opettaja ihmetteli lasissa lilluvaa mössöä ja vihki minut munavoin valmistuksen saloihin. Ai munavoihin käytetäänkin keitettyä kananmunaa… no oho. Mokaaminen nolotti, varsinkin kun munavoita pienistä asti syöneet (ja ehkä valmistaneetkin) koulukaverit hihittivät vieressä. Kokkaaminen on edelleen kivaa vain, jos ei tarvitse noudattaa reseptiä pilkulleen tai ollenkaan. Parhaimmat ruokareseptit olen keksinyt päästäni ja aineksiakin olen käyttänyt silmämääräisesti ja fiiliksen mukaan, ja kehuja on riittänyt - joskaan en nyt enää niitä raakoja kananmunia ole käyttänyt munavoihin 😉

Muutaman vuoden takainen tanssiopettajani tuskastunut kommentti avasi silmäni: ”Piruetteja ja askelsarjoja kuuluukin hioa täydellisyyksiin sadoilla toistoilla” - ja minä halusin osata kaiken ensimmäisellä yrityksellä ja luovutin mieluummin kättelyssä kuin annoin itseni mokata, epäonnistua, pyörähtää väärään suuntaan tai askeltaa pidemmälle kuin piti. Olin ollut ihan liian ankara itseäni kohtaan, mikä teki mielikuvituksessani pienistäkin virheistä suuria mörköjä, rajoitti luovuuttani ja uskallustani, ja työnsi minua yhä ahtaampaan tilaan, jossa toistin vain turhankin tuttuja, jo tukahduttavia rutiineja. Virheen, mokan, erehdyksen, epäonnistumisen pelko rajoitti, kielsi, kahlitsi, tukahdutti ja teki elämästä puhtaaksikirjoitetun näytelmän, jossa oli sijaa vain hiotulle ja tutulle, jossa välttelin pakokauhulla kaikkea, missä saattoikin olla jotain uutta, erilaista, tuntematonta tekemistä ja sen seurauksena mokaamisen vaaraa.

Varmaankin väsymys valtavasti energiaa sitovaan kontrolliin oli yksi niitä ratkaisevia tekijöitä siinä, että lopulta annoin periksi ja lähetin täydellisyydentavoittelun yhdessä mokaamispelon kanssa yhteiselle rakkauslomalle, missä ne on muuten vieläkin. Aluksi palautin kouluaineita hiomatta niitä Pulitzer-kuosiin, vedin toisinaan hiukset nutturalle kampaamatta niitä ensin, seuraavaksi harrastin tyylirikkoa pukeutumisessa, sanoin mielipiteeni tai kantani valmistelematta ensin viidet(toista) faktaperustelut niiden pohjaksi, kerran jopa tilasin (tietoisesti) jälkiruokaviiniä pääruuan kanssa hienossa ravintolassa enkä ollut moksiskaan tarjoilijan hienovaraisesta huomautuksesta… Aloin elää ja nauttia siitä, että aiemmin virheinä pitämäni asiat ovatkin tapoja selvittää jotain uutta ja tärkeää, erottaa olennainen toissijaisesta, keksiä täysin uusi (vaikkakin ”vaikeampi”) ratkaisu tai toteutustapa tutun ja helpon tiedossa olevan rinnalle!

Vuosien saatossa ensin siedätin itseäni pikkuvirheille, sitten hyväksyin mokat arjen palasina ja lopulta opin näkemään isojenkin erehdysten arvon ja hyödyn viisaaksi kasvamisen polulla. Aiemmin yksin metsälenkillä kompasteltuani kirosin kömpelyyttäni minuuttitolkulla tapahtuneen jälkeen, ja nykyään osaan nauraa sillekin, että melkein tein mahalaskun työpaikan henkilöstöravintolassa kompastellessani portaissa kymmenien ihmisten katseiden alla.

Nykyään jopa teen mokailustani arvokasta taidetta: kerron avoimesti ja kepeästi kaikki ura- ja talousmokat, deittailu- ja parisuhdefeilit, vaate- ja ruokakämmit, ja toisinaan ihan vaan väärän reitti- tai sanavalinnan seikkailuseuraukset. Ystäväni, kaverini ja lukuisissa illanistujaisissa monet muut läsnäolijat ovat saaneet hyvät itkunaurut, käytännön esimerkkejä lempeydestä ja armollisuudesta itseään kohtaan, suhtautumisesta virheisiin osana inhimillisyyttä ja kasvua - sekä mahdollisuuden kiertää omalla kohdallaan vastaavat karikot käyttämällä mokiani ohjenuorina. Uskon nimittäin vahvasti, että muidenkin virheistä voi halutessaan oppia.

Nämä asiat opin - monien mokien kautta:

* Mitä enemmän sallin itselleni kokeiluja ja mokaamisia, sitä paremmaksi luovuuteni kukoisti, tuli niitä virheitä tai ei.
* Opin vapautuneemmaksi -> voin paremmin -> keskityin olennaiseen -> saavutin enemmän ja helpommin.
* Hylkäsin energiavarkaat: ahdistumisen, häpeämisen, nolostumisen, kiemurtelun, selittelyn ja itseruoskinnan.
* Kiitos inhimillisyyteni hyväksymisen tilanteesta riippuen enää vain nauran mokille, sivuutan ne olankohautuksella, keskityn niiden korjaamiseen ja koen kiitollisuutta mokista oppimisestani.
Moka on mahtava lahja, jonka voit antaa itsellesi hyväksyvän hymyn kera - vaikka joka päivä. 🙂