Yeesi edistää nuorten mielenterveyttä nuorten omia voimavaroja vahvistamalla.

Lue lisää meistä.

20170730_175848

Ihaile, kehu ja kehity

Anna 31.7.2017

Selaillessani whatsappia bongasin keskustelulistalta uuden profiilikuvan. Maailman toisella puolella (no ainakin melkein, siis Känädässä) asuva ystäväni Sofia oli päivittänyt profiilikuvansa. Siinä tämä upea nainen hymyili kameralle niska ja puolet kasvoista auringonvalossa kylpien ja piteli sormenpäillään sakarasta meritähteä. Taustalla näkyi merta ja kallioita, ja kuvasta välittyi samanaikaisesti räjähdysmäinen elämänilo sekä seesteinen lomafiilis. Laitoin samantien viestin: "Voi vitsi muru että oot kaunis! Huomasin nyt sun uusimman profiilikuvasi."

Suustani pääsee usein asioita ennen kuin ehdin filtteröidä niitä. Valtaosa tästä vapaasta tajunnanvirrasta on lapsenomaista ihailua, jota kohdistan niin tuttuihin kuin vieraisiin ihmisiin sekä positiivista huomiota kiinnittäviin asioihin. Alkuhämmennyksen jälkeen möläyttelyni on otettu vastaan hyvillä mielin, sillä se on puhdasta positiivisuutta.

Odotellessani kaveriani kauppakeskuksessa huomasin vieressäni kikattelevan tyttöporukan yhden jäsenen kädet: tytöllä oli upeat pitkät kullatut geelikynnet sekä massiivisia kullanvärisiä eksoottisen mallisia sormuksia. Pyysin lupaa kuvan ottamiseen, koska upea kokonaisuus oikein kutsui luovuuttani hyödyntämään ideoita jossain vaatetus- tai sisustusaskartelussani. Tyttö katsoi minua ihmetellen mutta suostui kuvattavaksi, ja siinä ottaessani lähikuvia blingeistä tyttö kertoi vähän niiden hankkimistarinaakin. En muista nähneeni tyttöä uudestaan, ja kuvatkin katosivat kännykän mentyä rikki, mutta kiva muisto jäi - niin kauniista sommittelusta kuin tytön aluksi hämmentyneestä ja pian ilahtuneesta ilmeestä, kun hän tajusi tyylinsä saaneen positiivista huomiota.

Kaverini, ystäväni ja kollegani ovat jo tottuneet ihailuni suodattamattomaan ilmaisuun. "Ihanat korvikset sulla!" "Voi miten söpö sun laukku on!", "Sulla on tänään tosi säteilevä olemus", "Mä niin ihailen sun tyyliä!", "Sä oot hauska", "Toi oli niin hyvin kiteytetty!" "Sä oot viisas, mä opin sulta paljon", "Ihanaa että me tunnetaan", "Mä oon niin onnellinen siitä, että sä oot mun elämässä", "Kiitos muru seurasta tänään", "Sun kaa juteltuani tulee aina niin hyvä fiilis", "Ilman sua mun elämä olisi vähemmän onnellista".

Joskus ihailu voi olla myös sanattomasti ilmaistua. Me viestimme valtavasti sanattomasti: olemuksellamme, ilmeillämme, eleillämme, ja joskus pelkkä äänensävy saattaa antaa isomman infopaketin kuin sanavalinnat. Hymyilen usein lenkkipoluilla, kaduilla ja käytävillä vastaantuleville ihmisille. Sillä ei ole merkitystä, vaikka joku heistä pitäisikin hymyilevää - ja silmiin katsovaa - ventovierasta outona ilmiönä. Eräässä työpaikassani silmiin katsomisesta ja hymyilemistä muodostui hiljalleen tapa, jota kollegani ylläpitivät itsenäisesti.

Viime viikolla seisoin liian kauan punaisina hohtavissa liikennevaloissa. Kesäsade oli jo siihen mennessä kastellut minut nuhaa enteilevään olotilaan asti. Tunnelma oli kaukana katosta: palelin, ja kevyet ballerinanikin olivat sisältä märät ja nihkeät. Vieressäni seisoi nuori nainen sylissään pikkuruinen pölyhuiskun näköinen koira. Naisen kulmat olivat kurtussa, hartiat korviin nostetut, hänkään ei näyttänyt nauttivan kosteasta kylmyydestä ja ylipitkistä punaisista liikennevaloista. Katsoin tarkemmin pientä hassunnäköistä koiraa naisen sylissä, ja sulin hymyyn. Huomattuaan hymyni nainen suoristi kurttukulmansa ja kumartui pussaamaan koiran kuonoa, ja pian hymyili itsekin. Emme vaihtaneet sanaakaan, ja kuitenkin ilmekielen avulla oli jaettu ja ilmaistu hyväksyntää, ihailua ja hyvää mieltä. Sään inhottavuuskin jäi taka-alalle hetkeksi lyhyen kohtaamisemme jälkeen.

Entä jos ihailun ilmaisu tai kehuminen ei onnistukaan? Entä jos katsellessa toisten olemusta, uskaltamista ja onnistumista tai pelkkää tuuria tuleekin paha mieli siitä, että itsellä ei tätä ole? Silloin kannustan vaihtamaan vertailun ja mielipahan edes kokeeksi itsekehuun. Jokaisessa meistä on paljon hyvää, ja itsensä kehuminen (aiheesta ja realistisesti) on oman hyvinvoinnin ja itsetuntemuksen näkökulmasta valtavan tärkeää. Unohdetaan auttamattomasti vanhentunut väite itsekehun haisemisesta! Suomalainen vaatimattomuus on arvostettava piirre, kuitenkin liian pitkälle vietynä se leimaa tärkeät asiat negatiivisiksi, kuten kehumisen turhamaisuudeksi. Itselleen on annettava selkeää tunnustusta saavutuksistaan ja onnistumisistaan ja tehtävä se täysillä, muuten positiiviset asiat jäävät arkiharmien varjoon tai muuten vaan pois niille kuuluvasta valokeilasta.

Vuosia sitten tutustuin ilmaisuun "Kateus on ihailun kääntöpuoli" ja ajattelin sen olevan osuva kiteytys: sekä kateudessä että ihailussa huomio kiinnittyy johonkin toisen omaan, jota toivotaan itselleen. Kateutta on helpompi kokea kuin antaa tunnustusta tai ihailua. Kannustan lämpimästi kääntämään edes joskus, vaikka kokeeksi, tämän kääntöpuolen takaisin nurin (eli oikein päin!) ja esittämään asia sellaisena kuin se pohjimmiltaan on - ihailuna, tunnustuksena, positiivisena huomionosoituksena, arvostuksena ja kannustuksena. Guruiluintoiset saattavat haluta kokeilla käyttää ihailua ja kehumista myös voimavarana, kannusteena, polttoaineena: "Hyvä sinä, hyvin tehty! - Minä(kin) pystyn / voin / saavutan / saan [asian X] kunhan teen parhaani ja panostan tosissani." Ihan huippuosaajia ovat ne, jotka muistavat aidosti ja rehellisesti ihailla omia saavutuksiaan ja antaa itselleen tunnustusta: "Hyvä minä, tein sen!"

Kehu päivässä ainakin pitää pahan mielen loitolla sekä vahvistaa hyväksytyksi tulemisen ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nyt vaan harjoittelemaan, aluksi vaikka peilin edessä ja sitten ulkomaailmaan. Hey you there, looking good! :)