Yeesi edistää nuorten mielenterveyttä nuorten omia voimavaroja vahvistamalla.

Lue lisää meistä.

kyle-glenn-392519

Oman jutun löytäminen, eli asiat jotka haluan sanoa lukiossa tuskailevalle itselleni aikojen alkuun

Senni 29.9.2017

No ei omista lukiovuosista nyt ihan niin kauan ole että aikojen alkuun päästäisiin, mutta yli kymmennen vuotta kuitenkin. Muistan vieläkin sen ahdistuksen, kun piti päättää mitä aineita valitsee lukiossa, mitä aineita kirjoittaa ylioppilaskokeissa, mihin hakee kesätöihin, hakeeko jatko-opiskelemaan ja niin edelleen. Lista pohdittavista asioista oli pitkä ja päätökset tuntuivat lopullisilta. Nyt tiedän ettei mikään päätös ole lopullinen kun on urasta kyse. Omaa juttua voi hakea lopun elämäänsä ja onkin tietynlaista vapautta olla päättämättä vain yhtä juttua omakseen.

Erään raskaan työnhakuprosessin päätteeksi jäin kakkokseksi valinnassa työhön, joka silloin vaikutti unelmieni työltä. Myöhemmin olen tajunnut, että iso organisaatio on jäyhä ja kaipaamaani vapautta tehdä ja kokeilla työssä tuskin olisi ollut. Olin kuitenkin hyvin suruissani lukuisten työnhakuprosessien jälkeen. Kakkoseksi jääminen on toisinaan jopa raskaampaa kuin se ettei ole koko hakuprosessiin päässyt ollenkaan mukaan. Kävin purkamassa tuntojani viisaalle ystävälleni, joka kehottikin minua tekemään anti-cv:n eli cv:n kaikista niistä töistä joihin on hakenut, mutta joita ei ole saanut. Tätä anti-cv:tä on hauska katsella myöhemmin ja miettiä mikä polku on johtanut lopulta sen oman täydellisen unelmien työpaikan löytymiseen.

Anti-cv:tä tutkiessa paljastuu itsestä myös valtavasti asioita, joita ei muuten välttämättättä tulisi ajatelleeksi. Mikä yhdistää niitä töitä joihin olen hakenut? Millaisia työyhteisöjä ne ovat? Vai onko työn sisältö minulle yhteisöä tärkeämpää? Onko kyseessä luovuutta vai kenties äärimmäistä tarkkuutta vaativa työ? Anti-cv:tä ja työhistoriaa tutkiessani olen tajunnut, että projektit kiehtovat minua. Tykkään aloittaa isojakin projekteja ilman selkeitä raameja. Nautin saadessani kokeilla ja käyttää luovuuttani vapaasti. Mikromanageeraus ja liian jäyhä organisaatio ahdistavat minua hitaan tahdin lisäksi. Rakastan vauhdin hurmaa ja isoa vastuuta.

Lukion jälkeen tein töitä kokoushotellissa tarjoilijana, vaatekaupan ja sisustusliikkeen myyjänä sekä satunnaisesti lastenvahtina keikkaillen. Töitä oli kuudesta seitsemään päivään viikossa. Parasta työssä olivat työkaverit ja heiltä opinkin paljon. Työ ei kuitenkaan pidemmän päälle tuonut minulle tyytyväisyyttä ja päädyinkin sattumien kautta opiskelemaan kansainvälistä oikeutta Tallinnaan ja johtamaan opiskelijajärjestöä.

Olen aina tehnyt aktiivisesti järjestötöitä jo nuoresta saakka. Ei ole ollut elämässäni yhtäkään vuotta sitten 15 vuotiaaksi täyttämisen jälkeen etten olisi ollut vähintään yhdessä vapaaehtoispestissä. Usein vaparihommia on kertynyt jopa kymmenen pestiä per vuosi. Vapaaehtoistyöt ovatkin muokanneet uravalintojani enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Niiden kautta olen oppinut laajemmin asioita kuin palkkatöissä, tehnyt isoja ja itsenäisiä ratkaisuja jo hyvin nuorena, kantanut vastuuta monista ihmisistä ja antanut luovuuden lentää. Olen oppinut uskomaan itseeni ja menemään rohkeasti eteenpäin silloinkin kun en ole tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä. Pidän itse itseäni kädestä kiinni kun pelottaa ja kuiskailen hiljaa, että kyllä kaikki järjestyy.

Minusta piti tulla tuomari, mutta päädyinkin tapahtumatuotannon sekä markkinoinnin ja viestinnän pariin. Nyt aloittaessani uuden työn markkinoinnin ja myynnin strategistina pohdin edelleen onko tämä se minun juttuni ja tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Hienointa iän tuomassa viisaudessani on se, että nyt ymmärrän ettei tämäkään työ jää viimeiseksi. Jokaisesta työstä oppii jotakin uutta itsestään. Oma polku rakentuu pienistä paloista eikä sitä voi kerralla loikata alusta maaliin. Olenkin oppinut nauttimaan epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. En melkein malttaisi odottaa mitä työura seuraavaksi tuo tullessaan ja mitä oppeja on vasta tulossa. Ja ehkä tärkeimpänä, millaisia ihmisiä saan tavata matkan varrella.

Jos nyt pääsisin matkustamaan ajassa taaksepäin ja saisin kuiskia kannustusta lukioaikaiselle itselleni, sanoisin että “ Älä stressaa niin paljon. Mee vaan ja tee vaan ja muista nauttia elämästä. Kyllä ne palaset loksahtelee kohdilleen pikku hiljaa. Eikä elämän tarkoitus ehkä koskaan täysin selviä, mutta jokainen kokemus vie eteenpäin ja kaikki duunit opettavat jotain. Joten kokeile rohkeasti erilaisia töitä ja työtapoja. Tee paljon vapaaehtoistöitä, koska niiden kautta luot verkostoja, opit taitoja joita et muualla oppisi ja saat uusia ystäviä. Oma juttu on niin paljon enemmän kuin työ tai opiskelu eikä yksikään valinta ole lopullinen.

Hengitä, anna mennä ja nauti. “

Senni Moilanen, entinen stressaaja, nykyisin lempeä pohdiskelija